Hyvät kuulijat!

Tervetuloa Turkuun! Kiitokset alivaltiosihteeri Elina Pylkkäselle ja Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen Anders Blomille ja Samuli Laineelle mielenkiintoisista avauspuheenvuoroista. Jos joskus on mahdollista sanoa, että olemme Suomen tulevaisuuden avainkysymysten äärellä, niin tässä tilaisuudessa se todellakin pätee.

Omassa puheenvuorossani arvioin ensin suomalaista luottamusta, muutamia keskeisiä työllisyyspolitiikan näkökulmia sekä työmarkkinajärjestelmämme kehityskulkuja ja -tarpeita. Lopuksi esitän vetoomuksen työmarkkinatoimijoille omaan historiaamme ja kulttuuriimme sopivan sopimisen kehikon rakentamisesta.

Hyvät ystävät!

Kansakuntamme vahvuus on ennen ja nyt ollut se, että vaikeuksissa vedämme yhtä köyttä. Sopiminen, yhteistyö, vuorovaikutus – niiden varassa suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu. Mutta tärkeintä on aina ollut luottamus. Suomessa on voinut nukkua yönsä levollisesti, kun jostain on lyöty kättä päälle.

Tämä luottamus, suomalaisen yhteiskunnan vahva sosiaalinen pääoma, on kantanut meitä vuosikymmenten ajan. Luottamuksen ilmapiirissä olemme rakentaneet hyvinvointia maahamme, sotien ja talouskriisien, pandemian ja viimeksi suuren naapurimaamme aloittaman, oikeudettoman ja mistään piittaamattoman hyökkäyssodan varjossa. Tiedämme, että yhteistyöllä yhä pärjäämme, on kysymys sitten koronasta tai ulko- ja turvallisuuspolitiikan suurista linjavalinnoista.

Sanotaan, että hyvinvointi syntyy työstä. Niin se on Suomessa ollutkin. Vahva työllisyys ja työn tuottavuuden nostaminen ovat olleet tärkeimmät tekijät, joilla talouskasvua maahamme on synnytetty. Varsinkin työllisyyden osalta uskallan sanoa, että kuluva hallituskausi on kriisiajoista huolimatta ollut erityisen vahva.

Vuonna 2019 hallituksen asettama kunnianhimoinen työllisyystavoite uuden laskentatavan mukaisesta reilun 74 prosentin työllisyysasteesta on saavutettu. Olemme siis viimein saavuttamassa työllisyydessä hyvän pohjoismaisen tason. Työllisyysaste on mittaushistorian huippulukemissa.

Paljon on silti työllisyydessä vielä tehtävää. Nostan seuraavaksi esiin muutaman isomman kokonaisuuden.

Ensinnäkin kesällä 2021 käynnistin ministeriössäni Työvoimatiekartta-hankkeen työvoiman saatavuuden ja kohtaannon turvaamiseksi kaikilla toimialoilla ja maan kaikilla alueilla.  Hankkeen tavoitteena on löytää keinot työvoiman määrän ja laadun varmistamiseksi nyt ja pidemmällä aikavälillä.

Tiekartta-työhön kuuluu se, että muun muassa yhdessä elinkeinoelämän ja ammattijärjestöjen kanssa löydetään ne alakohtaiset ja alueelliset vahvuudet, joihin eri puolilla maata kannattaa työvoiman rekrytoinneissa ja koulutuksessa panostaa. Ely-keskuksilla pitää olla keskeinen rooli oman alueensa asiantuntijoina ja investointien edistäjänä.

Toiseksi väestörakenteen muutokset muodostavat Suomen työllisyydelle poikkeuslaatuisen haasteen. Vuodesta 2013 saakka työmarkkinoille tulevat ikäluokat ovat olleet sieltä lähteviä pienempiä. Omin voimin emme haasteesta selviä, vaan tarvitsemme välttämättä enemmän työperäistä maahanmuuttoa. Tässäkin hallitus on jo toiminut. Olemme esimerkiksi nopeuttaneet erityisasiantuntijoiden ja kasvuyrittäjien maahantuloa niin sanotulla pikakaistalla ja lisää lainsäädäntöä prosessien sujuvoittamiseksi on tulossa eduskuntaan nyt syksyllä. Lupaprosessien ohella sujuva asiointi kaikkien viranomaisten kanssa on ehdoton edellytys onnistumiselle osaajien houkuttelussa Suomeen, samoin se että yhteiskuntana ja työpaikoilla tulijat otetaan vastaan avoimin mielin.

Hyvät kuulijat!

Kolmanneksi nostan esiin työllisyyden vahvistamisen jatkamisen. Työllisyyden nostaminen entisestään ei onnistu ilman toimivaa työmarkkinajärjestelmää. Vakaat ja ennustettavat työmarkkinat ovat taanneet hyvät edellytykset työllisyyden ja talouden kasvulle, uusien työpaikkojen synnyttämiselle, yritystoiminnan kehittymiselle, investoinneille ja reilulle ansiokehitykselle.

Samalla toimiva työmarkkinajärjestelmä ja yhdessä sopiminen ovat olleet äärimmäisen tärkeitä työkaluja yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa. Kun työmarkkinoilla on kyetty laaja-alaisesti sopimaan työehdoista ja palkoista, ovat työntekijät saaneet osansa yritysten tulosten ja tuottavuuden kasvusta, työnantajat työrauhan ja valtiovalta yhteiskunnallisen vakauden, hintavakaus mukaan lukien.

Työmarkkinajärjestelmässä hyvin järjestäytyneet työnantajat ja työntekijät ovat neuvotelleet ja sopineet työehdoista ja palkanmuodostuksesta. Kun sitten valtiovallalla on ollut omia tavoitteitaan työmarkkinoiden sopimiseen liittyen, se on tuonut omaan poliittiseen päätöksentekovaltaansa liittyviä kysymyksiä kolmikannan punnittavaksi. Näitä ovat voineet olla esimerkiksi ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan tai vaikkapa koko työeläkejärjestelmään liittyvät kysymykset ja erityisesti tietysti veroratkaisut.

Aika ajoin yhdessä sopimisen mallia on haastettu, milloin mistäkin kulmasta. Joskus asialla ovat olleet työntekijät, joskus työnantajat, joskus valtiovalta itsekin. Usein näiden tavoitteiden taustalla on vaikuttanut poliittistaloudellisia, ideologisiakin intohimoja, ajatus siitä, että jonkinlaista poliittista ohituskaistaa hyödyntämällä sopimisen kehikkoa voisi kallistaa itselle mieluisampaan suuntaan.

Vaarana näissä kallistuksissa on, että vene hörppää liikaa vettä eikä kurssia hevin saada palautettua. Ja suomalaiselta työmarkkinamallilta vakaa kurssi – yhteinen sopimisen kehikko – vaikuttaa olleen hukassa jo useamman vuoden ajan.

Sopimusyhteiskunnan pragmatismi on sivuutettu, eivätkä tulokset mairittele. Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkimusaineisto on karua kuultavaa. Yhteistä etua ei tunnisteta ja samalla työmarkkinaosapuolet syyttävät toisiaan neuvotteluongelmista tai haluttomuudesta neuvotella ylipäätään.

112 päivän lakko UPM:n tehtailla tai kuukausia jatkunut kunta-alan työriita tai yhä jatkuva sopimukseton tila ihmisten hyvinvoinnin kannalta aivan keskeisellä sote-toimialalla ovat pysäyttäviä faktoja vuoden 2022 työmarkkinaturbulenssista. Samalla yhä jatkuva Venäjän hyökkäyssota ja nousevat energian hinnat heijastuvat tulevan syksyn palkkaneuvotteluihin poikkeuksellisen voimakkaina talouden paineina.

Keskinäinen luottamus rakentuu vain toisia arvostavassa ja kunnioittavassa vuoropuhelussa, vaikka sisällöistä oltaisiinkin eri mieltä.

Jos jonkin olisi syytä päätyä historiaan, niin se on tämä retoriikka, jossa kilpaillaan siinä, kuka onnistuu nokkelimmin sanakääntein leimaamaan jonkun ajattelun vanhan maailman haikailuksi tai tyrmäämään toisten ajatukset. Suomi tarvitsee ratkaisuja ja siinä työssä kaikki vaihtoehdot on syytä pitää pöydällä.

Seuraavaksi avaan omaa ajatteluani aiheeseen liittyen.

Hyvät kuulijat!

Usein työmarkkinatoiminnassa kuulee sanottavan, kuinka Suomessa pitäisi seurata jonkun toisen maan esimerkkiä. Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkimuksessa on arvioitu kolmea Suomen verrokkimaata, Ruotsia, Tanskaa ja Itävaltaa. Huomionarvoista tutkimuksessa on, että kaikki nämä vaihtoehtoiset mallit nähtiin houkuttelevammiksi tai toimivammiksi kuin Suomen oma järjestelmä.

Meillä on eniten tavattu vilkuilla Ruotsin esimerkin suuntaan juuri työmarkkinajärjestelmän osalta. Olisi kuitenkin syytä selvittää, mitä toimijat oikein tarkoittavat, kun he puhuvat Ruotsin mallin tai muiden maiden mallien mukaisista ratkaisuista.

Vuosi sitten me Työ-ja elinkeinoministeriössä yhdessä Pohjoismaiden ministerineuvoston kanssa järjestimme seminaarin pohjoismaisesta palkanmuodostuksesta. Kuulimme siellä esimerkiksi Ruotsin neuvottelujärjestelmän kehittymisestä viidenkymmenen vuoden ajalta. Alustuksessa tuli selväksi se, että kaikki työmarkkinajärjestelmät ovat pitkän historiallisen ja kulttuurisen kehitystyön tulosta. Kulttuurit poikkeavat niin yhteiskunnallisen päätöksenteon kuin työmarkkinoiden dynamiikan, että yritystason vuoropuhelunkin kesken.

Suomalainen vuoropuhelu työpaikoilla on maailman mittakaavassa ollut kohtuullisella tasolla, vaikka luottamus onkin viime vuosien myllerryksessä rapautunut. Vierailin viime syksynä Ruotsissa, jossa vuoropuhelu on tutkimusten mukaan huomattavasti meitä korkeammalla tasolla. Diskuteeraamisen kulttuuri ei siis ole ihan tuulesta temmattu käsite.

Tämä diskuteeraamisen kulttuuri vaikuttaakin olevan edellytys toimivalle ja tulokselliselle paikalliselle sopimiselle, jota monet tarjoavat myös Suomen työmarkkinamallin perustaksi. Hyvä niin, ja paikallisen sopimisen edellytyksiä onkin syytä vahvistaa. Lähes aina paras ymmärrys paikallisista olosuhteista on juuri yrityksissä itsellään – johdolla ja henkilöstöllä. Juuri vahvaa keskusteluyhteyttä tavataan pitää yhtenä merkittävänä tekijänä myös Ruotsin Suomea vähäisemmille työtaisteluille.

Palaan jälleen tähän luottamuksen merkitykseen. Jotta paikallisen sopimisen edellytykset perustuisivat aitoon sopimiseen, on sen sitten nojattava vahvaan ja koeteltuun luottamukseen työnantajien ja työntekijöiden välillä. Tuota luottamuksen kulttuuria on Ruotsissa rakennettu vuosikymmenten ajan niin yrityksissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Tärkeä elementti tässä on ollut työntekijöiden myötämääräämisoikeuden vahvistaminen yrityksen strategisessa toiminnassa. Ruotsissa myötämääräämisoikeus on lainsäädännössä vahvistettu ja siihen kuuluvat muun muassa työntekijöiden edustus yritysten päättävissä elimissä ja työntekijöiden laaja tiedonsaantioikeus yrityksien tilanteesta. Luottamus syntyy avoimuudesta, vilpittömästä neuvotteluhalukkuudesta ja eetoksesta, että kaikki ovat myötävaikuttamassa päätöksiin yrityksen yhteiseksi hyväksi, omistajista ammattijärjestöihin, työnantajista työntekijöihin.   

Toinen Ruotsin mallin mukainen ajatus liittyy niin sanottuun teollisuussopimukseen, joka määrittää raamit palkankorotuksille. Vaikka paikallinen sopiminen palkoista onkin Ruotsissa yleistä, on työehtosopimuksien merkitys siten edelleen keskeinen. Teollisuussopimukseen nojaava palkkakoordinaatio yhdistettynä paikalliseen sopimiseen on Ruotsin työmarkkinarauhan ydin. Lisäksi teollisuussopimuksen käsittelyssä keskusjärjestöillä on yhä huomattava roolinsa, vaikka suomalaisessa keskustelussa tämä helposti unohdetaan. Oma lukunsa on sekä ruotsalaisten työnantajien, että työntekijöiden korkealla järjestäytymisasteella. Tällöin ei työehtosopimusten yleissitovuudellekaan ole ollut samanlaista tarvetta kuin Suomessa.

Oli mielenkiintoista kuulla Medlingsinsitutenin johdolta pohjoismaisessa palkanmuodostusseminaarissa työmarkkinamallinkehityskulkuja 1980-luvulta alkaen. Yli vuosikymmenen jatkunut työmarkkinaturbulenssi vaati myös valtiovallan aktiivisuutta, muistelen että tässä Ruotsin pääministeri Göran Persson patisti keskusteluja. Neuvottelujen pohjalta syntyi viimein ensimmäinen aikaisemin mainitsemani teollisuussopimus.

Ruotsista on haettu myös ajatuksia sovittelutoimen vahvistamiseksi, siihen kävin tutustumassa vuosi sitten. On ilmeistä, että meillä sovittelijan keinovalikoima kaipaa uudistamista, kuten Eduskuntatutkimuksen keskuksen aineistossakin arvioidaan. Ruotsin sovitteluviranomainen, sovitteluinstituutti, on mukana työehtosopimustoiminnassa jo silloin, kun varsinaisia erimielisyyksiä neuvottelupöydässä ei ole vielä ilmennytkään. Sovitteluviranomainen on länsinaapurissa lisäksi huomattavasti Suomea paremmin resursoitu. Kun vahva sovitteluviranomainen tukee paikalliselta tasolta lähtien neuvotteluja tuottamalla talouden ja työllisyyden tilannekuvaa osapuolten käyttöön, on neuvotteluasetelma tasapuolisempi ja erimielisyyksiä kyetään ratkomaan jo ennen niiden kärjistymistä työriidaksi.

Myös Suomessa olemme ottamassa askelia tähän suuntaan, kun hallitus uudistaa vielä tämän kauden aikana työriitalakia ja lisää siihen ennakollisia elementtejä. Uudistus antaa sovittelijalle työvälineitä tukea työriitojen ratkaisemista jo ennen, kuin lakonuhka on päällä.

Summa summarum: Ruotsin mallin mukaisessa työmarkkinajärjestelmässä on paljon kiinnostavia ja hyviä elementtejä. Resepti vaikuttaa yksinkertaiselta ja toimivalta. Vahva keskinäinen luottamus ja vuoropuhelu, tasapuolinen neuvotteluasetelma ja tilannekuva sekä aktiivinen sovittelu. Silti on syytä muistaa, että niin teollisuussopimus, vahvempi paikallinen sopiminen, myötämääräämisoikeus kuin sovitteluviranomaisen toiminta ovat kaikki pitkän kulttuurillisen ja historiallisen kehitystyön tuloksia. Myös länsinaapurissa uusi neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä syntyi vasta pidempään jatkuneen epävarmuuden ajan jälkeen.

Hyvät kuulijat!

Toivon, että vuoden 2022 työmarkkinaselkkaukset ovat riittävä herätys itsellemme. Suomessa työmarkkinajärjestelmä on hapuillut ilman selvää sopimisen kehikkoa nyt jo riittävän kauan.

Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnan kehityksen ja kansantalouden näkökulmasta Suomi on hyötynyt vuosikymmenten saatossa työmarkkinoiden ennustettavuudesta ja vakaudesta. Ja että sopimusyhteiskuntaan liittynyt neuvottelemisen kulttuuri ja yhteisen ratkaisujen hakeminen on perustunut siihen, että on olemassa yhteinen pöytä, tilannekuva ja tahto tehdä työehtoihin ja palkkoihin liittyviä ratkaisuja maan ja osapuolten parhaaksi.

Nyt tuon pöydän jalat pahasti lonksuvat, kun työehtosopimuksistakaan ei aina haluta enää neuvotella, saati sopia. Silloin kaikki ne asiat, mistä pöydässä on sovittu, uhkaavat mennä perusteiltaan uusiksi. Logiikan pitäisi olla näiltä osin kirkas. Valtiovallan kiinnostus palkanmuodostusta tai työehtosopimista kohtaan lähtee tasapainoisen yhteiskunnallisen kehityksen tarpeesta. Jos työmarkkinajärjestelmä ei enää jostain syystä kykene luomaan ennustettavuutta ja vakautta, on se silloin myös valtiovallan ongelma.

Työministeri tai mikään mukaan ministeri ei Suomessa päätä työehdoista tai vaikka minimipalkoista. Mutta työelämäkysymykset ja yhteiskunnallinen vakaus kyllä ovat politiikan asioita. Kun nykyinen järjestelmä horjuu perustuksiltaan, lienee syytä esittää kysymys, pitäisikö politiikan toimivaltaa suhteessa sitten työmarkkinoihin kasvattaa? Voi kuulostaa houkuttelevalta, ja aika ajoin parlamentarismin nimiin työmarkkinoillakin on vannottu. Silloin on kuitenkin syytä muistaa, että politiikan keinot ovat aina karkeampia kuin työmarkkinajärjestelmän omat keinot. Pahimmillaan monet työehtoihin tai palkanmuodostukseen liittyvät kysymykset voisivat olla repivän kannunvalannan kohteita, päätöksiä, joista neljän vuoden välein eduskuntavaaleissa äänestetään.

Tällaista tulevaisuuskuvaa minä en Suomelle toivo enkä halua.

Siksi esitän nyt vakavan vetoomuksen kaikille työmarkkinaosapuolille, keskusjärjestöille ja liitoille. Toivon, että myllerrys olisi nyt saavuttanut meillä sellaisen lakipisteen, että kaikki osapuolet voisivat viimein istua yhdessä alas arvioimaan, millainen tulevaisuuden työmarkkinamalli parhaiten palvelee Suomen ja suomalaisten etua ja parasta. Tämä ja vain tämä on valtiovallan intressissä.

Ensiksi tarvitsemme yhteisen tilannekuvan, jotta voimme löytää yhteisen polun tulevaisuuteen. Tilannekuvan ja yhteisen polun hakemisessa on syytä hyödyntää sekä akateemista että muulla tavoin hankittua ymmärrystä muista työmarkkinamalleista. Tärkeintä on Suomen omaan työmarkkinahistoriaan ja kulttuuriin sopivien toimintatapojen kehittäminen. Sellaisenaan työmarkkinamalleja ei voi siirtää maasta toiseen, mutta parhaista käytännöistä on syytä ottaa oppia.

Samalla esitän, että arvioimme yhdessä tulevaisuutta myös teknologisen kehityksen näkökulmasta. On tiedostettava se, että työelämä muuttuu, työn tekemisen tavat muuttuvat ja työmarkkinat kansainvälistyvät. Yhdessä voimme kuitenkin sopia siitä, millaista tulevaisuutta haluamme tavoitella ja miten varmistamme sen, että kaikki pysyvät kehityksessä mukana.

En odota tehtävästä helppoa, mutta se on välttämätöntä tehdä, eikä vähiten epävarman maailmantilanteen ja synkkenevien talousnäkymien varjossa. Työministerinä olen valmis kutsumaan ensimmäisen alustavan kokoontumisen koolle. Toivon, että avaukseni herättää toimijoissa vastakaikua jo tänään täällä Turussa.

Hyvät ystävät!

Loppujen lopuksi kyseessä on inhimillisesti varsin yksinkertaisesta asiasta, luottamuksesta. Se on kovin helppo rikkoa, mutta hyvin vaikea rakentaa uudelleen. Vaikeuksien kohdatessa Suomi on kuitenkin kyennyt yhteisiin ratkaisuihin, päätöksiin, jotka ovat nostaneet maamme niin monessa mittauksessa maailman kärkisijoille. Niin uskon meidän pystyvän myös työmarkkinoiden tulevaisuuden turvaavan mallin rakentamisessa. Ilman syyttelyä, ilman provosointia tai provosoitumista, reilulla ja toisten mielipiteitä arvostavalla tavalla. Suomi tarvitsee yhteisen tulevaisuusnäkymän työmarkkinajärjestelmälle ja askelmerkit etenemiseen sekä luottamuksen rakentamiseen. Suomalainen luottamus tarvitsee ja ansaitsee uuden alun.

Kiitos.

Työministeri Tuula Haataisen puhe Turun Eurooppa-foorumissa 24.8.2022. Työministeri Tuula Haatainen esitti puheessaan Turun Eurooppa-foorumissa 24.8. vetoomuksensa sopimisen kehikon palauttamiseksi ja kannusti työmarkkinaosapuolia keskusteluun. Muutokset puhuttaessa mahdollisia.