Hallitus julkisti tänään tarkempia yksityiskohtia sote-uudistuksesta. Kyse on todellisesta lehmänkaupasta: keskusta sai haluamansa 18 itsehallintoaluetta ja kokoomus puolestaan mallin, jossa yksityiset yritykset pääsevät laajasti kilpailemaan asiakkaista julkisen sektorin rinnalle. Sote käytännössä irrotettiin itsehallintoalueista, ja sote-alueita onkin nyt tulossa 15. Valitettavasti hallituskriisin ja poliittisen kaupankäynnin tuoksinassa unohtui, miksi koko sote-uudistusta oltiin alun perin tekemässä.
Sote-uudistuksen kirkkaana tavoitteena on alusta asti ollut se, että Suomeen perustettaisiin riittävän laajoja ja vahvoja toimijoita, joilla on kyky ja resurssit ottaa vastuulleen koko sote-kokonaisuus: perusterveydenhuolto, sosiaalihuolto ja erikoissairaanhoito. Avainsana on ollut palveluiden integraatio. Kun sama taho vastaisi kaikesta, palveluketjut saataisiin toimimaan paremmin. Potilasta ei enää pompoteltaisi edestakaisin perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon, tai terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välillä. Kun potilaan tarpeita katsottaisiin kokonaisuutena ja palvelut tarjottaisiin tästä lähtökohdasta, voisimme oikeasti kaventaa terveyseroja.
Miten kävikään? Meillä tulee olemaan 18 itsehallintoaluetta, 15 sote-aluetta ja 12 sairaalaa, jotka tarjoavat laajaa ympärivuorokautista päivystystä. Toisin sanoen, kolme itsehallintoaluetta joutuu tukeutumaan sote-palveluissa naapurialueeseen, ja kolme sote-aluetta joltain osain myös naapurialueen päivystykseen. Tämä monimutkainen aluejako ei ole saanut tukea asiantuntijoilta, joiden mielestä enimmillään 12 aluetta riittäisi väestöpohjiltaan ja resursseiltaan sote-kokonaisuuksien hallintaan. Keskusta kuitenkin uhrasi sote-uudistuksen aluepolitiikan alttarille.
Sote-ratkaisussa on perälauta, joka mahdollistaa alueiden vähentämisen, mikäli pienet alueet eivät selviä palveluiden järjestämisestä. Kokoomuksen Sari Sarkomaan mukaan on selvää, että syntynyt sote-aluejako ”ei ole se, mikä on tasavertaisten ja kustannustehokkaasti tuotettujen sosiaali- ja terveyspalveluiden kannalta kestävin”. Miksi ei saman tien tehty parempaa jakoa?
Koska kokoomus sai vastineeksi valinnanvapauden. Mallia otetaan Ruotsista, jossa yksityiset yritykset ovat vuodesta 2010 alkaen kilpailleet julkisten palveluntuottajien kanssa asiakkaista. Potilas voi valita, meneekö yksityiselle vai julkiselle palveluntuottajalle, ja julkinen raha seuraa perässä.
Ruotsin kokemuksista on paljon opittavaa. Tiedämme, että uudistuksen jälkeen terveyspalveluiden tarjonta on lisääntynyt, mutta se on painottunut erityisesti tiheään asutuille, hyvin toimeentuleville alueille – eli sinne, missä on parhaat markkinat. Palvelutarjonnassa on valtavaa alueellista vaihtelua, ja harvaan asutuilla alueilla hoitoon pääsy ei ole helpottunut. Palvelujen käyttö on lisääntynyt erityisesti kohtalaisen hyvinvoivilla ”keskivertoasiakkailla”. Niiden keskuudessa, joilla hoitotarve on suurempaa, käynnit eivät ole lisääntyneet samassa määrin. Siitä ei ole näyttöä, että malli pienentäisi terveyseroja.
Kokoomuslaiset ovat mediassa pitäneet kovaa ääntä siitä, että Ruotsissa hoitojonot ovat paljon meitä lyhyemmät. He unohtavat kertoa, ettei tämä ole valinnanvapausmallin ansiota. Todellisuudessa Ruotsin jonotilanne oli erittäin hyvä jo ennen uudistusta.
Mitä seuraa siitä, että yksityiset terveysalan yritykset alkavat avoimesti kilpailla julkisen palvelutuotannon kanssa? Yleisessä tiedossa on, että moni suuri alan yritys ei juurikaan maksa voitoistaan veroja Suomeen. Voimme olettaa, että nämä yritykset tulevat voimakkaasti lisäämään palvelutarjontaansa ja sulauttamaan pienempiä yrityksiä itseensä. Alexander Stubb on sanonut, että kokoomukselta ei heru veronkiertäjille tippaakaan sympatiaa. Aikooko hallitus sitten kehittää välineitä, joilla verosuunnittelijat suljettaisiin järjestelmän ulkopuolelle? Jos ei, niin niinhän tässä väistämättä käy, että verorahoilla kustannetaan tuottoisaa bisnestä, jonka hedelmät viedään ulkomaille.
Palveluiden integraatio on unohtunut hallitukselta täysin. Millä tavoin ja millä välineillä sadat yksityiset terveyspalveluiden tuottajat tulevat kommunikoimaan erikoissairaanhoidon ja sosiaalipalveluiden kanssa? Miten potilastiedot tulevat siirtymään paikasta toiseen? Saako esimerkiksi apua tarvitseva perhe sekä terveyspalvelut että sosiaalipalvelut jatkossa ilman suurta rumbaa? Pahoin pelkään, että ei.
Keskustalaiset ovat ulostuloissaan painottaneet julkisen sektorin vahvaa roolia, ja miksipä eivät painottaisi, sillä Suomen terveydenhuolto on juuri todettu yhdeksi OECD-maiden laadukkaimmista. On mielenkiintoista nähdä, miten kilpailu yksityisten tuottajien kanssa tulee muuttamaan tätä kenttää. Kannattaa muistaa, että hallitus ajaa parhaillaan uudistusta, jossa yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksua alennettaisiin 1,72 prosenttiyksiköllä, mutta julkisen työnantajan maksu pidettäisiin entisellään. Tämä luo hyvin kyseenalaiset lähtökohdat yksityisen ja julkisen tasavertaiselle kilpailulle.
Sote-uudistuksella tavoitellaan kolmen miljardin euron säästöjä. Aluejako on niin sekava ja palveluiden integraatio tulee toteutumaan niin puutteellisesti, ettei näille odotuksille ole enää katetta. Ruotsissa uudistuksella ei ole saatu hillittyä terveydenhuollon kustannusten kasvua, ja miksi olisikaan, kun se on lisännyt lääkärikäyntejä erityisesti suhteellisen terveiden ja hyvin toimeentulevien keskuudessa. Onko tämä se väestöryhmä, jonka palveluiden parantamiseen meidän kannattaa ensimmäiseksi lisätä resursseja?
Muistellaanpa vielä, mitkä olivat uudistuksen tavoitteet: selkeä järjestelmä, isot järjestäjätahot jotka hoitavat kaikki palvelut, palveluintegraatio ja kustannusten kasvun hillitseminen. Hallituksen lehmänkaupalla mikään näistä ei toteudu.